Pohjois-Karjalan kärä­jäoi­keus käsitteli elokuussa törkeää lii­ken­ne­tur­val­li­suu­den vaa­ran­ta­mista ja törkeää vam­man­tuot­ta­musta. Tapah­tu­mien väi­tet­tiin sattuneen Joen­suussa 7. kesäkuuta 2024. Kärä­jäoi­keus antoi asiassa tuomion elokuun lop­pu­puo­lella.

Syyttäjä vaati ran­gais­tusta kahdesta rikok­sesta

Rikok­sista epäiltiin 75-vuotiasta miestä. Syyttäjä vaati hänelle ran­gais­tusta törkeästä lii­ken­ne­tur­val­li­suu­den vaa­ran­ta­mi­sesta ja törkeästä vam­man­tuot­ta­muk­sesta.

Lisäksi syyttäjä vaati miehen vel­voit­ta­mista kor­vaa­maan valtiolle todis­te­lu­kus­tan­nuk­set ja 20 euron lää­kä­rin­to­dis­tuk­sen lunas­tus­ku­lut sekä maksamaan valtiolle 80 euron riko­suh­ri­mak­sun.

Jalan­kul­ki­jalta murtui reisiluu

Syyttäjän mukaan mies kuljetti hen­ki­löau­toa ja lähestyi ajoradan reunassa tai pien­ta­reella kul­ke­nutta sil­min­näh­den päih­ty­nyttä jalan­kul­ki­jaa.

Autoilija ei syyttäjän mukaan pitänyt riittävää etäi­syyttä jalan­kul­ki­jaan, enna­koi­nut tämän toimintaa tai sovit­ta­nut ajo­no­peut­taan tilan­tee­seen. Auto osui jalan­kul­ki­jaan, joka kaatui maahan.

Jalan­kul­ki­jalle aiheutui asfaltti-ihottumaa polveen ja vasemman reisiluun murtuma.

Autoilija kiisti tör­män­neensä jalan­kul­ki­jaan

Mies kiisti molemmat syytteet. Hän kertoi olleensa tapah­tu­ma­pai­kalla ja nähneensä jalan­kul­ki­jan istuvan nur­mi­kolla, mutta kiisti osuneensa tähän autollaan.

Miehen mukaan hänellä ei ollut tietoa siitä, mitä jalan­kul­ki­jalle oli tapah­tu­nut.

Jalan­kul­kija ei muistanut tapah­tu­nutta

Kärä­jäoi­keu­den mukaan jalan­kul­kija oli ollut tapahtuma-aikana 1,8 promillen humalassa. Hän oli esi­tut­kin­nassa nimennyt autoi­li­jan tekijäksi, mutta kertoi oikeu­dessa, ettei muistanut tapah­tu­nutta.

Todistaja oli löytänyt jalan­kul­ki­jan makaa­masta maasta bus­si­py­sä­kin läheltä. Jalan­kul­kija oli kertonut todis­ta­jalle auton osuneen häneen ja nimennyt autoi­li­jan. Todis­ta­jan mukaan autoilija saapui paikalle vasta hänen jälkeensä.

Oikeuden mukaan jalan­kul­ki­jan vammat sopivat syyttäjän esit­tä­mään tapah­tu­man­kul­kuun. Jalan­kul­ki­jan iän ja voi­mak­kaan huma­la­ti­lan vuoksi oli kuitenkin mah­dol­lista, että vammat olivat syntyneet hänen kaa­dut­tuaan ilman ulko­puo­li­sen myö­tä­vai­ku­tusta.

Tätä vaih­toeh­toa tuki hätä­kes­kus­tal­lenne, jolla todistaja kertoi jalan­kul­ki­jan kaatuneen jo ennen kuin hän oli kysynyt tältä tapah­tu­mista.

Kärä­jäoi­keus piti myös epä­to­den­nä­köi­senä, että jalan­kul­ki­jaan törmännyt kul­jet­taja olisi poistunut paikalta ja palannut sinne myöhemmin.

Syytteet hylättiin

Kärä­jäoi­keus katsoi, ettei autoi­li­jan syyl­li­syy­destä esitetty riittävää näyttöä. Molemmat syytteet ja kaikki niihin perus­tu­neet vaa­ti­muk­set hylättiin.

Miehelle ei määrätty ran­gais­tusta, riko­suh­ri­mak­sua tai valtiolle kor­vat­ta­via kus­tan­nuk­sia.

Tyy­ty­mät­tö­myy­destä sai ilmoittaa 25. elokuuta mennessä.