Varsinais-Suomen kärä­jäoi­keus ratkaisi pahoin­pi­te­lyä ja vapau­den­riis­toa koskeneen asian, jossa tutun autoon noussut uhri vietiin syr­jäi­seen paikkaan ja pahoin­pi­del­tiin. Turun Varis­suolta alkanut matka päättyi vasta aamulla, ja liik­ku­mis­va­paus oli riistetty joiksikin tunneiksi.

Tapah­tu­mat sattuivat 27.–28. kesäkuuta 2024 välisenä yönä. Syy­tet­tyinä olivat nykyisin 29-vuotias autoa kul­jet­ta­nut mies ja nykyisin 27-vuotias kyydissä ollut mies. Molemmat kiistivät rikokset.

Kärä­jäoi­keus antoi asiassa tuomion syyskuun lop­pu­puo­lella. Rat­kai­se­vaksi nousi se, miksi uhri oli muuttanut oikeu­dessa ker­to­mus­taan miesten osal­li­suu­desta.

Uhri lähti mukaan serkun epäi­lyk­sistä huo­li­matta

Syyttäjä vaati molem­mille miehille ran­gais­tusta yhdessä tehdystä pahoin­pi­te­lystä ja vapau­den­riis­tosta. Syytteen mukaan uhri kul­je­tet­tiin met­sik­köön, jossa häneen koh­dis­tet­tiin väki­val­taa.

Uhri oli viettänyt iltaa serkkunsa kanssa ja palannut tämän mukana Varis­suolle. Park­ki­pai­kalle tuli valkoinen auto, jonka kul­jet­ta­jan uhri tunsi entuu­des­taan. Serkulle tuli tilan­teesta epäi­lyt­tävä tunne, ja hän kehotti har­kit­se­maan mukaan läh­te­mistä.

Uhri vakuutti kaiken olevan kunnossa ja nousi autoon omasta tah­dos­taan. Myöhemmin hän ei oikeuden mukaan enää voinut käy­tän­nössä poistua kyydistä tai syr­jäi­seltä tapah­tu­ma­pai­kalta.

Esi­tut­kin­nassa uhri kertoi, että hänet vietiin metsään, häntä lyötiin tois­tu­vasti ja häneltä vaa­dit­tiin rahaa oletetun velan vuoksi. Hän nimesi autossa olleet miehet pahoin­pi­te­li­jöiksi myös hätä­kes­kus­pu­he­lussa. Ser­kul­leen hän kertoi tapah­tu­mien jälkeen nime­no­maan näiden miesten koh­dis­ta­neen häneen runsaasti väki­val­taa.

Oikeu­dessa uhri sanoi pahoin­pi­te­li­jöi­den olleen muita

Kärä­jäoi­keu­dessa uhri kertoi tapah­tu­mista niukemmin. Hän sanoi syy­tet­ty­jen pois­tu­neen paikalta ennen pahoin­pi­te­lyä ja muiden hen­ki­löi­den tehneen väki­val­lan.

Ker­to­muk­sen muutosta uhri selitti päih­tei­den käytöllä esi­tut­kin­ta­kuu­le­mi­sen aikaan. Hän kertoi nimen­neensä miehet vir­heel­li­sesti ja sanoi, ettei pelännyt heitä.

Molemmat vastaajat kiistivät osal­lis­tu­neensa pahoin­pi­te­lyyn tai vapau­den­riis­toon. He eivät saapuneet istuntoon, mutta olivat suos­tu­neet asian rat­kai­se­mi­seen pois­sao­los­taan huo­li­matta.

Kärä­jäoi­keus ei pitänyt uhrin uutta kuvausta uskot­ta­vana. Aiempi yksi­tyis­koh­tai­nen kertomus sai tukea hätä­kes­kus­pu­he­lusta sekä serkun havain­noista ja siitä, mitä uhri oli tälle tapah­tu­mien jälkeen kertonut.

Myös oikeu­dessa uhri kertoi nous­seensa autoon, jota toinen syy­te­tyistä ajoi ja jossa toinen oli mukana. Serkku puo­les­taan tunnisti kyydissä olleen miehen. Kul­jet­ta­jan tun­nis­ta­matta jääminen eril­li­sestä kuva­ri­vistä ei oikeuden mukaan kumonnut muuta näyttöä, koska serkun havain­to­ti­lanne oli ollut lyhyt.

Oikeus piti toden­nä­köi­senä, että uhri oli muuttanut ker­to­mus­taan tekoon liit­ty­neen uhkailun ja syy­tet­tyjä kohtaan tun­te­mansa pelon vuoksi. Tämä oli kärä­jäoi­keu­den arvio; uhri itse kiisti pel­kää­vänsä miehiä.

Kuris­ta­mi­nen ja auton lukit­se­mi­nen jäivät näyt­tä­mättä

Kärä­jäoi­keus katsoi molempien miesten lyöneen uhria lukuisia kertoja nyrkeillä päähän ja vartaloon. Serkku oli nähnyt tämän kasvojen mustelmat ja muut ruhjeet sekä havainnut kylkien kipey­ty­mi­sen.

Uhri ei käynyt lää­kä­rissä. Syyttäjän väitteet tur­va­vyöllä kuris­ta­mi­sesta ja tajun­nan­me­ne­tyk­sistä perus­tui­vat vain esi­tut­kin­ta­ker­to­muk­seen, eikä oikeus pitänyt näyttöä niiltä osin riit­tä­vänä.

Myöskään väitteitä uhrin aiemman auton seu­raa­mi­sesta ja ovien lukit­se­mi­sesta ei osoitettu toteen. Kau­pun­ki­ka­me­ran tal­len­teesta ei voitu var­muu­della tunnistaa syy­tet­ty­jen autoa.

Näistä rajauk­sista huo­li­matta oikeus katsoi vapau­den­riis­ton toteu­tu­neen. Uhri ei voinut poistua liik­ku­vasta autosta eikä myöhemmin syr­jäi­seltä pahoin­pi­te­ly­pai­kalta kahden väki­val­taa käyt­tä­neen miehen hal­lin­nasta. Hätä­kes­kus­pu­he­lussa hän oli myös kertonut, ettei pystynyt soit­ta­maan apua.

Tapah­tu­mien tarkka kulku ja pahoin­pi­te­lyn kesto jäivät osin epä­sel­viksi. Oikeuden mukaan väkivalta ei kui­ten­kaan ollut lyhyt­kes­toista, ja vapau­den­riisto kesti joka tapauk­sessa joitakin tunteja.

Molem­mille vankeutta, toiselle ehdol­li­sena

Kärä­jäoi­keus tuomitsi molemmat miehet pahoin­pi­te­lystä ja vapau­den­riis­tosta yhteiseen viiden kuukauden van­keus­ran­gais­tuk­seen.

29-vuotiaan ran­gais­tus mää­rät­tiin ehdot­to­maksi. Oikeus perusteli tätä hänen runsaalla aiemmalla rikol­li­suu­del­laan, joka oli ollut pääosin väki­val­ta­ri­kol­li­suutta.

27-vuotiaan ran­gais­tus mää­rät­tiin ehdol­li­seksi, ja koeaika päättyy 24. syyskuuta 2028. Hänel­lä­kin oli aiempi pahoin­pi­te­ly­tuo­mio, mutta oikeus katsoi rikol­li­suu­den vähäi­sem­män määrän ja aiemmasta teosta kuluneen ajan mah­dol­lis­ta­van vielä ehdol­li­sen ran­gais­tuk­sen.

Kummankin mak­set­ta­vaksi mää­rät­tiin 80 euron riko­suh­ri­maksu. He vastaavat yhteis­vas­tuul­li­sesti 305,20 euron todis­te­lu­kus­tan­nuk­sista.

29-vuotiaan avus­ta­jalle maksetut 2 719,59 euroa ja 27-vuotiaan puo­lus­ta­jalle ja avus­ta­jalle maksetut 2 872,70 euroa jäivät valtion kus­tan­nuk­siksi. Myös uhrin avustajan 972,63 euron palkkio ja kulut arvon­li­sä­ve­roi­neen jäivät valtiolle. Uhri ei esittänyt vastaajia kohtaan kor­vaus­vaa­ti­muk­sia.